Sepelvaltimotaudin oireet

Tarkka anamneesi on diagnostiikan kulmakivi. Sen perusteella tehdään rintakivun kliininen luokittelu, jota tarvitaan sepelvaltimotaudin ennakkotodennäköisyyden arvioinnissa.

Rintakivun tyyppi ja luokittelu

Tyypillinen

Oireessa on kaikki kolme tyypillistä piirrettä:

Rintakehän alla tuntuu kipua tai epämukavuutta, joka kestää alle 10 minuuttia
Oire ilmenee fyysisessä ponnistelussa tai voimakkaassa tunnetilassa
Oire helpottaa minuuttien sisällä levolla tai nitraateilla

Epätyypillinen

Oireessa on kaksi tyypillistä piirrettä

Muu kipu

Oireessa on vain yksi tai ei yhtään tyypillistä piirrettä

CCS (Canadian Cardiovascular Society)-luokitus kuvaa rintakipuoireen esiintymistä suhteessa rasitustasoon. Luokitus on tärkeä hoitomuodon valintaa ja hoidon kiireellisyyttä arvioitaessa. Luokituksen lisäksi potilaan muut potilaan toimintakykyä rajoittavat tekijät on tärkeä kuvata.

CCS-luokitus

I -luokka

Rintakivun esiintyminen: Tavallinen fyysinen rasitus ei aiheuta rintakipua. Rintakipua esiintyy raskaassa, nopeasti alkaneessa tai pitkittyneessä ponnistelussa.
Rasitustaso: 120 W tai yli

II -luokka

Rintakivun esiintyminen: Rintakipu aiheuttaa vähäisen rajoitteen tavalliseen toimintaan. Rintakipua esiintyy vauhdikkaan kävelyn tai portaiden nousemisen aikana, liikkuessa aterian jälkeen, kylmässä, tuulessa, voimakkaassa tunnetilassa tai ensimmäisinä heräämisen jälkeisinä tunteina. Normaalivauhtisessa kävelyssä rintakipu tulee yli kahden korttelivälin (yli 200 m) jälkeen tai kahden tai useamman kerrosvälin nousun jälkeen.
Rasitustaso: 80-120 W

III -luokka

Rintakivun esiintyminen: Rintakipu aiheuttaa merkittävän rajoitteen tavalliseen toimintaan. Tavallisissa oloissa rintakipu tulee normaalivauhtisessa kävelyssä 1-2 korttelivälin (alle 200 m) matkalla tai yhden kerrosvälin nousussa.
Rasitustaso: 20-80 W

IV -luokka

Rintakivun esiintyminen: Fyysinen rasitus ilman kipua ei ole mahdollista. Rintakipu voi tulla jo levossa.
Rasitustaso: Alle 20 W

Potilaan oireen ollessa epätyypillinen, ei rintakivun luokittelu aina onnistu. Tällöin diagnostisen tutkimuksen tarve arvioidaan muiden käytettävissä olevien tietojen pohjalta.