Ruska Lehikoinen on kangasalalainen nuori, joka tietää, mitä on syvällä sisällä asuva kipu. Hän osaa myös poikkeuksellisella tavalla sanoittaa, miltä syvä masennus tuntuu.
– Se on todella pelottavaa. Kuin olisi ahtaassa paikassa lukittuna. Toivottomuus on niin suurta, että ei enää tiedä, haluaako parantua. Näkee, kuulee ja tuntee harhoja. Ohi kulkee varjoja ja äänet käskevät satuttamaan itseään, hän kuvaa.
Siinä tilanteessa Ruska oli vielä viime syksynä, kun hän alkoi kirjoittaa tunteitaan runoiksi. Ensin itselleen, sitten myös kirjaa varten.
– Juuri silloin oli todella paha aika, yksi hirveimmistä. Tuli tunne, että on pakko kirjoittaa, sillä se auttoi oloa vähän, edes hetkeksi. Kun sain sanottua itselleni, miten tunsin asioita, pystyin kertomaan siitä myös muille. Äidille, isälle ja ammattilaisille, jotka minua auttoivat.
Kirjoittaminen on aina ollut Ruskalle tärkeää. Pikkulapsena hänellä oli paksu pörröinen pöllövihko, johon hän kirjoitti tarinoita, joita luki pikkusiskolle iltasaduksi. Nyt kirjoittamisesta oli ollut taukoa, kuten muistakin harrastuksista, mutta Toivo-teoksen runot syntyivät muutamassa kuukaudessa.
– Haluan auttaa muita, on niin todella paljon sellaisia, jotka eivät halua parantua. Pitkäaikainen haave oman kirjan julkaisemisesta toteutui samalla, hän hymyilee.
Ainakin yksi syy elää
Elä tulevaisuudelle
Elä sille päivälle,
kun kerrot tarinasi,
parantuneena kaikesta turhasta,
ja pelastat jonkun toisen pulassa olevan hengen,
annat jollekin toivoa elää,
ja näytät kuinka elämä ei olekaan niin hirveää
- Ruska -
Ajattelin pitkään, että ylireagoin
Ruska on sairastanut masennusta useita vuosia. Hän kertoo, että kaikki alkoi alakoulussa kolmannella luokalla kiusaamisesta.
– Kiusaaminen oli henkistä ja fyysistä. Satuttavia sanoja, nipistämistä, lyömistä ja potkimista. Ulkonäön moittimista, lihavaksi ja liian pitkäksi haukkumista. Kaksi kertaa sain nyrkistä suoraan naamaan, hän sanoo
Haukkumisesta seurasi syömishäiriö neljännellä luokalla. Kiusaaminen loppui, kun luokka vaihtui, mutta kiusaaminen oli jättänyt syvät jäljet. Seiskaluokalle mennessä keskustelu koulukuraattorin kanssa avasi väylän avun pariin.
– Olo oli kammottava ja olin viillellyt itseäni, mutta silloinkaan en oikein tajunnut tai hyväksynyt olevani masentunut. Ajattelin pitkään, että minä vain ylireagoin. Minut otettiin osastolle Taysiin, mikä ei tuntunut yhtään hyvältä, mutta piti minua kuitenkin hengissä.
Elossa
Sä istut sun sängyllä
ja kuuntelet kellon hiljaista tikitystä
Katsot, kuinka sekunnit muuttuu tunneiksi
ja mietit, miks just sut valittiin kivun uhriksi
Sua sattuu, sen näkee ilman kyyneliäkin
Sä oot kadoksissa, sen huomaa rikkinäisestä sydämestäsi
Mutta silti sä oot elossa
Vaikka kuinka hankala sun polku on ollut,
sä oot täällä, mun kanssa
ja mä oon susta ylpeä
- Ruska -
Toipumisen matkalla Ruska on käynyt läpi kaksi osastohoitojaksoa Taysin nuorisopsykiatrialla. Niiden jälkeen ovat jatkuneet säännöllinen psykofyysinen fysioterapia ja viikoittaiset tapaamiset Taysin nuorisopsykiatrian poliklinikalla sairaanhoitaja Pia Petsalon kanssa.
Yksi merkki paremmasta oli, kun Ruska totesi äidille ja isälle, että "nyt se on julkista: haluan parantua".
Seuraavan uuden käänteen kohti parempaa antoi sähköhoito, joka annettiin tänä keväänä. Se auttoi etenkin kuulo-, näkö- ja tuntoharhoihin.
– Oli todella hämmentävää ja vierasta huomata ihan uusi olotila. En ihan heti edes tajunnut, että se on toipumista. Siitä tuli käsittämättömän hyvä olo. Toipuminen on kuitenkin vasta alussa ja se kestää pitkään, Ruska kuvaa.
Hymy
Hymyilin
En mä tiennyt miksi,
en mä ikinä tiennyt miksi
Mutta mä hymyilin
ja se oli aitoa
Se oli jotain,
jota olin ehtinyt jo kaivata
Ja se tuntui hyvältä
Se tuntui ihon alla, jossain syvällä
- Ruska -
Haaveena lukio ja normaali elämä
Masennukseen sairastuminen on muuttanut Ruskan elämän täysin. Hän on käynyt käytännössä koko yläkoulun kotoa käsin. Joustavalta Voima-luokalta hän ahkeroi itselleen peruskoulun päättötodistuksen tänä keväänä.
Seuraavana tavoitteena on opiskelu nettilukiossa ja haaveammattina eläinavusteinen terapiatyö, jossa voi auttaa muita ihmisiä.
– Haaveilemista en ole koskaan lopettanut. Silloinkin kun en halunnut enää elää, haaveilin kuitenkin tulevaisuudesta. Siitä, millainen talo minulla olisi ja miten eläisin.
– Ja perhe on ollut minulle aina tärkeä. Äiti ja isä ovat tukeneet kaikessa koko ajan, Ruska kiittää.
Mielessä on myös seuraava kirja, joka sekin käsittelee toivoa.
– Se olisi kirja toipumisen matkasta. Tekstejä kyllä on valmiina isot kasat, hän sanoo.
Iso haave on myös saada elää normaalia elämää, vaikka Ruska kertoo, että esimerkiksi uusiin ihmisiin tutustuminen tuntuu vielä miltei mahdottomalta tehtävältä. Syksyllä hän osallistuu myös Taysissa alkavaan Tassutellen-ryhmään, jossa vieraillaan kotieläintiloilla paijailemassa ja hoitamassa eläimiä.
– On ihme, että olen elossa. Eli toivoa on. Sen haluan sanoa kaikille, jotka tämän joutuvat kokemaan. Kaikkien pitäisi uskaltaa ottaa apua vastaan.
Tulevaisuus
Tulevaisuus;
se pelottaa
Välillä mietin,
et miten pärjään huomiseenkaan
Pelkään jatkuvasti
Pelkään elämistä
Ja kuolemista
Tai no minua lähinnä
Pelkään minua
ja mitä teen kun en saa mistään apua
Usko valoisaan huomiseen on kaukana,
mutta sinne haluan kiivetä,
haluan, että voisin parempaan uskoa
Haluan, ettei tarvitse tulevaisuutta pelätä
ja että voisin normaalisti joskus elää vielä
Tulevaisuus;
se pelottaa
Mutta aion sen silti kiitollisesti ottaa vastaan
- Ruska -
Taysin nuorisopsykiatria
- Nuorisopsykiatrisessa hoidossa tutkimme ja hoidamme 13–17-vuotiaiden nuorten vakavia mielenterveyden häiriöitä.
- Tarjoamme hoitoa poliklinikalla, tehostetussa avohoidossa ja osastolla.
- Hoitoon kuuluu muun muassa erilaisia ryhmämuotoisia hoitoja, perhetyötä, yksilöhoitoa sekä arvioita ja tutkimuksia.
- Hoidossa erittäin tärkeää on vanhempien mukana olo. Tarvittaessa teemme yhteistyötä myös lastensuojelun ja koulun kanssa.
- Lievien ja keskivaikeiden mielenterveyden häiriöiden hoitoa tarjotaan koulu- ja opiskelijaterveydenhuollossa, sosiaali- ja terveysasemilla sekä kuntien nuorten mielenterveystyöryhmissä.